Pakko on vahan kertoa tasta Vietnamin liikenteesta ja elamanmenosta yleensa. Nyt odottelen tassa, etta kone lataa kuvaa seuraavaan kolumniin, joten on mukavasti aikaa kirjoitella eika ole viela niin myoha, etta henkilokunta alkaisi nukkumaan.
Vietnamin liikenne on yhta kaaosta. Autoja on aika vahan, mutta mopoja ja polkypyoria sitakin enemman. Ollessamme Hanoin vanhassa kaupungissa, jalkakaytavat olivat niin ahtaita, ettei niilla sopinut kavelemaan laisinkaan, vaan jalankulkijat puikkelehtivat henkensa kaupalla autotiella autojen valissa. Kaikista huvittavinta vietnamilaisessa liikennekulttuurissa on se, etta jokainen soittaa torvea ihan jatkuvasti. Aluksi se oli aika hammentavaa ja rasittavaa, mutta aika pian huomasi, etta taalla se on vain tapana sanoa, etta taalta tullaan. Monesti liikennesaantoja ei ole kaytannossa laisinkaan, vaan autoto ja pyorat puikkelehtivat ihan missa sattuu, ohittelevat molemmin puolin ja ajavat pain punaisia. Nyrkkisaantona onkin, etta bussit ja rekat eivat vaista liikenteessa ketaan, mopot ja polkypyorat vaistavat busseja ja jalankulkijat vaistavat kaikkia. Vastoin kaikkia odotuksia ja pelkoja, kukaan ei kuitenkaan kaahaa tai aja vaarallisesti, mika tekee kadulla kavelemisen yllattavan turvalliseksi olosuhteisiin nahden. Kukaan ei myoskaan hermostu liikenteessa, niin kuin Suomessa monesti kay. Suomalainen kayttaa torvea vain aaritilanteissa - eli silloin kun pinna on jo palanut. Taalla ajetaan torvi pohjassa ja kun kaantyy katsomaan ajaako joku paalle, vastassa on vain hymyilevat kasvot ja iloinen tervehdys nyrkinpuimisen sijaan. Taalla ei kukaan kayta vilkkua, mika olisi Suomessa taysin poyristyttavaa. Suomessa vittuillaan niille mersukuskeille, jotka kokevat olevansa etuoikeutettuja ja olemaan kayttamatta. Kylla suomalaisella parkkipirkolla menisi sormi suuhun oikein kunnolla, kun paasisi Vietnamin peltilehmia paimentamaan. Taalla ei parkkipirkkoja eika liikennepoliiseja nay missaan. Poliisit seuraavat liikennetta ihan rauhallisesti, kun itse katsoo vilinaa suu pyoreana.
Taksikuskit ne vasta veijareita ovat. Ainakin yksi asia ollaan tassa matkan aikana opittu: mita enemman joku tulee jotakin tyrkyttamaan, sita todennakoisimmin kyseessa on huijaus. Sama patee myos takseihin. Mittaria kayttavat taksit pitaa tietaa, ettei tule huijatuksi. Myos pitaa tietaa mika on oikea tahti mittarin raksuttamiseen. Aasiassa joka ikinen ihminen huijaa jos se vain on jotenkin mahdollista.
Eilen ostin pienelta pojalta 7 korttia 3 dollarilla, koska en yksinkertaisesti voinut olla ostamatta. Poika tyonsi kateeni lapun, jossa luki etta hanella on 5 sisarusta ja perhe on hyvin koyha ja hanen pitaa tehda toita etta saa hankittua rahaa perheelleen ja etta han jatkaisi mielellaan koulunkayntia. Lapun luettuani ja poikaa katsottuani olin vakuuttunut: vaikka poika valehtelisikin, niin jotakin pitaa olla pielessa, kun han joutuu paivasta toiseen myymaan kortteja kaduilla. Lahella oli, etten alkanut itkemaan pojan edessa. Annoin hanelle ne 3 dollaria mitka han pyysi ja kiirehdin hotellihuoneeseen itkemaan. Sama poika on vaellellut kaduilla tanakin paivana siskonsa kanssa. Mieli tekisi vieda molemmat kunnolla syomaan. Valilla matkan aikana on tormannyt tilanteisiin, jotka ovat pysayttaneet ajattelemaan, miten hyvin itsella asiat ovatkaan. On ollut monia, joita todella haluaisi auttaa muttei oikein tieda miten muuten kuin antamalla rahaa. Hong Kongissa vanhat mummot seisoskelivat kyyryselkaisina ja resuisina kaduilla kerjaamassa paa alas painettuna. Sekin oli mielestani todella jarkyttavaa, etta vanha ihminen joutuu paivasta toiseen tienaamaan leipansa kerjaamalla, kun yhteiskunta ei pida omistaan huolta. Vaikka vanhustenhoito on Suomessakin osittain heikoilla kantimilla, on meilla sentaan jotakin. Koskaan en haluaisi, etta oma mummoni joutuisi kokemaan samaa.
Vietnamissa yhtena kulkuvalineena on cyklo. Cyklo on pehmustettu, etuvaunullinen polkupyora, jota polkee paikallinen, auringossa ihonsa paahtanut laiha mies ja han tarjoaa ylihinnoiteltua kierrosta kaupungilla. Kokeilimme sellaista Aarnen kanssa kun olimme ensin saaneet tingittya hinnan jokseenkin normaaliin. Tinkimisen tuloksena mies ei vienyt meita sinne minne lupasi ja tunnin ajelu typistyi noin 15 minuuttiin. Toisaalta kyydissa minua alkoi ahdistaa aika suunnattomasti, kun mietin kuinka tama koyha mies hikoilee selkani takana, kun mina istun lansimaalaisena kyydissa ja nautin tuulenvireesta kasvoillani. Jotenkin se asetelma oli niin absurdi, etten halua enaa kokea samaa. Ihan kuin kayttaisi orjatyovoimaa.
